”Äiti, mä oon huolissani sun jaksamisesta”.
Sanoin noin äidilleni ja hän alkoi itkemään. Olen huolissani, koska näen, että äiti ei ole oma itsensä. Hän saattaa istua aamutakkisillaan kahvikuppi kädessään, kun tulen iltapäivällä koulusta. Tiedän, että äiti on itkenyt. Näen sen. Äiti yrittää pinnistellä ja kysyä haluanko ruokaa. Vastaan, että voin tehdä ruuan vähän myöhemmin. Äiti näyttää helpottuneelta.
Tuntuu vaikealta, surulliselta ja lohduttomalta ja jopa vihaiselta, että äiti ei voi hyvin. Äiti laittoi aina ennen ruokaa, piti kodin siistinä, hoiti pyykkäyksen ja tapasi ystäviään ja piti minusta huolta. Nyt äiti ei jaksa päiväkausiin edes mennä suihkuun.
Äidillä todettiin keskivaikea masennus. Äiti kertoi sen minulle, jotta ymmärtäisin häntä paremmin. Ymmärrän sen, mutta en ymmärrä, miksi äiti masentui. En ymmärrä, mistä masennus johtuu äidin kohdalla. Ja totta puhuen en tiedä, mitä tekisin. Haluan äitini takaisin tuosta tilasta, jossa hän nyt on.
En oikein osaa enkä pysty puhumaan kenenkään kanssa. Äiti on aina sanonut, että puhuminen auttaa. En vain pysty. Pelkään, että alan itkemään ja samaan aikaan pelkään, ettei minua ymmärretä. Rehellisesti sanoen, mietin, onko jotenkin äidin masentumisen syy minussa? Olen ollut todella hankala teini-ikäinen tyttö, tehnyt kaikenlaista vähemmän fiksua… Jos syy onkin minun?
Aikaa on kulunut ja äiti on piristynyt. Hän jaksaa tehdä hiukan paremmin kotitöitä ja alkanut pitämään huolta itsestäänkin paremmin. Silti pelkään ja olen huolissani äidin jaksamisesta. Äiti vakuuttaa voivansa paremmin ja on pahoillaan, että on saanut minut huolestumaan. Entä jos äiti vajoaa takaisin siihen usvaan, jossa oli aiemmin? Mitä sitten teen?
Olen lukenut keskivaikeasta masennuksesta. Minun oli pakko saada tietää enemmän. Olen myös miettinyt, uskaltaisinko puhua jollekin äidistä. Äiti välillä muistuttaa minua, että hän on se, jonka tulee huolehtia minusta eikä päinvastoin. Ja hän on kysynyt, olenko jutellut asiasta kenenkään kanssa. En. En ole. Onko se pelko, joka estää? Vai häpeänkö? Mitä pelkään? Mitä häpeän?
En oikeastaan osaa vastata noihin kysymyksiin. Muutaman kerran olen ollut aikeissa ottaa askeleen ja alkaa juttelemaan asiasta, mutta tuntuu, etten ole vielä valmis. Uskon kuitenkin, että jonakin päivänä vielä olen valmis puhumaan asiasta ja käsittelemään tunteita ja tuntemuksiani, joita äidin masennus on minussa herättänyt.
Mutta sen tiedän, että äiti on minulle tärkeä ja rakas ihminen, aina ja ikuisesti.
Tämän todellisen tarinan kirjoitti erään ystäväni äiti, jolle lopulta kerroin äidistä. Kertominen hiukan helpotti oloani, vaikka nyt sellainen syyllinen olo ottaa valtaa. Teinkö sittenkään oikein, kun kerroin äidistä?
Anonyymi