En nähnyt silloin, kuinka paljon se kaikki vaati häneltä. Minun kamppailuni ei ollut vain minun omani, vaan siitä tuli myös hänen kamppailunsa.
Kun ajattelen tuota aikaa taaksepäin, muistan melkein vain sen, miltä kaikki tuntui sisälläni. Elin jollain tavalla jatkuvassa hälinässä. Ajatukseni eivät koskaan hiljentyneet, ja tunteeni vaihtelivat tyhjyyden, surun ja musertavan raskauden välillä. Otin päivät sellaisina kuin ne tulivat. Keskittymiseni ei ollut vain siinä, että selviäisin päivästä, vaan jopa tunneista. Jopa tavalliset arjen asiat, kuten ylös nouseminen, hampaiden peseminen ja syöminen, olivat asioita, joita aloin pelätä. Kaikki energiani kului ahdistukseen, joka repi kehoani päivä toisensa jälkeen.
Näin hänet tietenkin. Äiti oli siellä koko ajan. Mutta en oikeastaan nähnyt häntä. En nähnyt, mitä hänen täytyi maksaa siitä, että hän seisoi vierelläni. En huomannut, kuinka hän katsoi minua silloin, kun luulin hänen katsovan poispäin. Kuinka hänen varovaiset kysymyksensä kuuluivat ovenraosta, aivan kuin hän olisi pelännyt sitä, miten reagoisin. Kuinka hänen kärsivällisyytensä ja lämmin halauksensa kätkivät taakseen kyynelten kostuttamat silmät.
Ahdistuksen täyttämässä arjessani ei ollut paljon tilaa muille. Tietenkin välitin, mutta minulla ei yksinkertaisesti ollut voimia. Kaikki pyöri sen ympärillä, että selviäisin, välttäisin asioita ja käsittelisin itseäni ja tunteitani. Ymmärsin ehkä jollain tavalla, miten tämä vaikutti häneen. Mutta minulla ei ollut voimia (tai ehkä rohkeutta) todella ottaa sitä vastaan. Maailmani kutistui hyvin pieneksi, ja sinne mahtui vain kaikkein välttämättömin.
Muistan, että saatoin ärsyyntyä, kun hän yritti auttaa minua. Tai sitten vain hiljentyä. Kaikki hänen kysymyksensä voinnistani tuntuivat vain liian raskailta. Jälkikäteen ymmärrän, kuinka vaikeaa hänen on täytynyt olla tietää, miten hän pääsisi lähelleni. Silloin halusin vain olla yksin. Silloin halusin vain, että hän ymmärtäisi. Ajattelin vain sitä, miltä minusta itsestäni tuntui.
Silloin en ymmärtänyt, että hän oli tehnyt kaiken oikein.
Vasta myöhemmin jokin muuttui. Ei kerralla, vaan vähitellen. Ehkä silloin, kun aloin voida hieman paremmin. Ehkä silloin, kun pystyin ottamaan enemmän etäisyyttä omaan pieneen maailmaani. Aloin nähdä hänet toisella tavalla. En vain äitinäni, vaan ihmisenä vaikeassa tilanteessa.
Aloin huomata yksityiskohtia, jotka olin aiemmin jättänyt näkemättä. Kuinka väsyneeltä hän joskus näytti ja kuinka hänen poskensa olivat oikeasti punaiset kyynelistä. Hän ei vain pitänyt koossa omaa arkeaan ja omaa elämäänsä, vaan samalla hän piti minuakin koossa. Hän puhui harvoin itsestään, vaan asetti aina minut etusijalle.
Aloin ymmärtää, että hänkin oli ollut peloissaan. Että hän oli ehkä tuntenut itsensä avuttomaksi. Hän seisoi tyttärensä rinnalla pystymättä korjaamaan sitä, mikä satutti minua. Hän oli ehkä epäillyt itseään. Hän saattoi miettiä, oliko tehnyt jotain väärin tai olisiko hänen pitänyt tehdä jotain enemmän tai vähemmän. Hänen kärsivällisyytensä ei ehkä ollut itsestäänselvyys, vaan jotain, jonka säilyttämiseksi hän joutui itsekin taistelemaan.
Tuo oivallus oli sekä lämmin että kipeä. Lämmin siksi, että näin, kuinka paljon rakkautta siinä kaikessa oli. Kipeä siksi, että ymmärsin, kuinka vähän olin nähnyt siitä silloin, kun kaikki tapahtui.
Läheisenä oleminen ihmiselle, joka voi huonosti, merkitsee usein vastuuta, joka ei aina näy ulospäin. Se on tunneperäistä työtä, joka tapahtuu hiljaisuudessa. Monet läheiset kantavat jatkuvaa huolta ja ovat jatkuvasti valmiina olemaan läsnä ja astumaan apuun, kun heitä tarvitaan. He yrittävät ymmärtää, tukea ja pysyä lähellä, vaikka eivät aina tietäisi, miten.
Samalla he voivat tuntea syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, etteivät he riitä, omasta väsymyksestään tai siitä, että he joskus haluaisivat vetäytyä. He voivat tuntea avuttomuutta sellaisen asian edessä, jota he eivät voi hallita. Kaiken tämän keskellä monet unohtavat omat tarpeensa. Kaikki heidän energiansa kuluu toiseen ihmiseen, kunnes heille itselleen ei enää juuri jää mitään.
Läheiset ansaitsevat saman tuen, jota he antavat muille. FinFami työskentelee juuri tämän asian parissa. FinFami on olemassa mielenterveysongelmia kokevien ihmisten perheille ja läheisille. Se tarjoaa keskustelutukea, vertaistukiryhmiä ja tietoa, joka auttaa läheisiä ymmärtämään omaa tilannettaan ja tuntemaan, etteivät he ole yksin. Toiminnan kautta monet saavat mahdollisuuden sanoittaa asioita, jotka muuten jäävät heidän sisälleen: huolta, väsymystä, rakkautta ja ristiriitaisia tunteita (www.finfami.fi)
On helppo ajatella, että rakkaus tarkoittaa sitä, että antaa kaikkensa. Että on aina läsnä, riippumatta siitä, jaksaako vai ei. Minun mielestäni silloin vaarana on, että jotain tärkeää menetetään. Se, että rakastaa ihmistä, joka voi huonosti, ei saa tarkoittaa sitä, että kadottaa itsensä.
Kun ajattelen tuota aikaa nyt, toivon, ettei äiti olisi kantanut kaikkea yksin. Toivon, että hänellä olisi ollut enemmän ihmisiä, joihin nojata. Että hän olisi antanut itselleen luvan levätä, asettaa rajoja ja joskus sanoa: ”Tarvitsen tauon.” Ei siksi, että hän olisi rakastanut minua vähemmän, vaan siksi, että hänen täytyi pitää huolta myös itsestään.
Rajojen asettaminen ei ole pettämistä, vaan yksi välittämisen muoto. Välittämistä sekä itsestä että pitkällä aikavälillä myös siitä ihmisestä, jota yrittää tukea. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin sen. Sen ymmärtäminen, että ihmissuhteissa ei ole kyse vain antamisesta, vaan myös siitä, että pystyy pitämään kiinni itsestään. Samalla kun jaksaa olla toisen tukena, on tärkeää olla kadottamatta itseään.
Läheisenä haluan, että muistat tämän. Et ole vain tukihenkilö. Olet ihminen, jolla on oma elämä, omat tunteet ja omat rajat. On sallittua asettaa ne etusijalle. Saat olla olemassa, sinun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin, eivätkä sinun tarpeesi ole yhtään vähemmän tärkeitä.
Tänään katson tuota aikaa toisin silmin. En näe enää vain omaa kamppailuani, vaan myös hänen kamppailunsa. Minä tarvitsin apua voidakseni paremmin. Mutta hänkin tarvitsi tukea jaksaakseen pysyä rinnallani. Me selvisimme siitä. Yhdessä, vaikka se ei aina siltä tuntunutkaan.
Mutta se opetti minulle jotain tärkeää: Kenenkään ei pitäisi joutua selviytymään yksin.
//Anonyymi