Hän kuulee herätyskellon taas soivan ja nousee lopulta hitaasti sängyn reunalle istumaan. On vielä aikaista, mutta kuten aina hän toivoo että aika voisi olla avuksi. Lakanat ovat rypyssä levottoman yön jäljiltä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen miltä hänen sydämessään näyttää. Hän on niin väsynyt, eikä ole varma onko hän ollenkaan nukkunut vai vain levottomasti pyörinyt hajanaisten ajatustensa seassa. Hänen on vaikea jaksaa avata silmiään uuteen päivään, ja jalat tuntuvat raskailta hänen noustessaan ylös. Häntä paleltaa, ja hän pukee ylleen villapaidan joka oli eilisestä jäänyt lattialle lojumaan. Yöstä tuli jälleen kerran lyhyt.
Hän ei edes muista kuinka kauan on kulunut siitä kun kaikki alkoi. Päivät ja viikot ovat kääntyneet kuukausiksi. Kuukaudet vuosiksi. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Sen enempää hän ei sitä ehdi jäädä ajattelemaan, sillä hänen on aina katsottava eteenpäin. Elämän on jatkuttava silloinkin kun niin moni asia hänen lähellään on pysähtynyt.
Tottakai hän tietää ja haluaa että lapsen aamiaisen tulisi olla monipuolinen ja terveellinen. Silti hän sekoittaa kohtuuttoman paljon suklaajauhetta maitoon ja toivoo sydämestään että edes se maistuisi. Hän voitelee voileivänkin siinä toivossa että lempileipä ehkä juuri tänään menisi kaupaksi vaikka niin ei pitkään aikaan olekaan käynyt. Joka aamu hän aloittaa toiveikkaana alusta, aivan kuin eilistä ei olisi ollutkaan. Hän ei anna periksi.
Tänäkin aamuna hän ravistaa huolen harteiltaan. Hänen hengityksensä syvenee ja rauhoittuu, sillä juuri niin hän on oppinut tekemään. Välillä turhautumisen ja epätoivon ottaessa vallan hän ei kykene hillitsemään tunteitaan tai sanojaan. Huono omatunto hiipii silloin aivan lähelle, ja hänen täytyy hellästi muistuttaa itseään siitä että hänkin on vain ihminen.
Hän koputtaa lempeästi oveen ja astuu sisään. Vatsasta kouristaa kun hän näkee lapsensa. Ahdistus lepää raskaana huoneen yllä, ja hän näkee jo kaukaa että se on ottanut pojan valtaansa. Pojan hontelo teini-ikäisen keho näyttää niin hauraalta hänen maatessaan siinä kokoon käpertyneenä sängyssään. Hän on valveilla, muttei jaksa puhua. On tuskallista nähdä pojan kärsivän näin. Äiti olisi valmis tekemään ihan kaikkkensa helppotaakseen lapsensa pahaa oloa.
Oli aika jolloin pojan hymy oli herkässä. Hän oli eläväinen ja iloinen. Hän kasvoi ja hänellä oli unelmia tulevaisuudesta. Mutta vähitellen hänen äänensä hiljeni. Askeleet kouluun muuttuivat yhä raskaammiksi, kunnes ne lopulta pysähtyivät kokonaan. Äiti pystyy hädin tuskin koskettamaan ajatusta siitä kuinka kovasti poika on joutunut taistelemaan.
Monet ovat sanoneet että hän on laiska ja aiheuttaa ongelmia tahallaan. Pakota hänet, näytä kuka määrää. Aseta enemmän vaatimuksia. Hänen on totuttava! Miksi annat hänen valita kotiin jäämisen koulusta? Miksi? Se mitä he eivät tiedä, on ettei se koskaan ole ollut valinta. He eivät tiedä kuinka urheasti poika on yrittänyt. Ja kuinka äiti on taistellut. He eivät ole koskaan nähneet kipua pojan kehossa tai epätoivoa hänen mielessään. Hänelle tämä ei ole koskaan ollut valinta. Valitseminen ei ole ollut mahdollista. Kun keho on hälytystilassa, ei voi valita. Poika on vain yrittänyt selviytyä. Taistelu on jatkunut joka päivä. Joka. Ikinen. Päivä.
Perheessä täytyy olla jotain vialla, muut ovat sanoneet. Tai sitten kotona on liian mukavaa, he ovat tuumineet. Äiti ei ole tiennyt miten tällaisiin voisi edes vastata. Hänelle on aina ollut itsestäänselvää että koti on paikka jossa hänen lapsensa saa ottaa tilaa kaikkine tunteineen. Kodin kuuluu olla turvallinen, ja siellä saa olla mukavaa.
Häntä on kyseenalaistettu niin paljon. Kaikki ovat sanoneet että pojan on mentävä kouluun. Että kaikki järjestyy, kunhan hän vain pääsee kouluun. Äiti on kannustanut ja tukenut, aina. Epätoivossaan hän on yrittänyt myös pakottaa. Hän on anonut ja rukoillut. Lahjonut. Pakottanut.
Joskus poika on ollut koulussa. Joskus vain koulun parkkipaikalla asti. Toisinaan ahdistus on pyyhkäissyt hänen ylitseen saaden hänen koko kehonsa tärisemään hallitsemattomasti. Joskus hän on oksentanut autossa matkalla kouluun, ja joskus astuessaan ulos. Välillä ahdistus on ottanut hänestä kuristusotteen kesken oppitunnin. Kun hän silloin on lähtenyt luokkahuoneesta ja lukkiutunut vessaan soittaakseen äidilleen, tämä on jo kaukaa kuullut epätoivon lapsensa äänessä ja tuntenut sen aina sielussaan asti. Ja siltikin äiti on horjunut sen välillä minkä itse tuntee oikeaksi ja mitä muut ovat käskeneet hänen tehdä.
Hän on revennyt osiin myös työnsä ja lapsensa välillä. Joskus hän on ollut läsnä koulussa koko päivän. Välillä aamuisin hän on jättänyt pojan kotiin kyyneliin, osallistuakseen pakollisiin kokouksiin töissä. Hän on tuntenut sekä epätoivoa että syyllisyyttä, kantanut lastaan päivän läpi puhelinyhteyden varassa ja sitten kiirehtinyt takaisin tämä luokse. Ruoka jonka hän aamulla on laittanut esille on jäänyt koskematta, ja pojan posket ovat kyynelistä märät. Poika on luhistunut oman häpeänsä alle, ja äidin sydän on särkynyt lapsensa surun äärellä. En pysty mihinkään, poika on sanonut yhä useammin, vaikka hän osaa ja kestää niin kovin paljon.
Äiti on nähnyt liekin yhä enemmän hiipuvan lapsensa katseesta ja kuullut hänen sanojensa vähenevän. Hän on nähnyt lapsensa maailman kutistuvan, kunnes jäljelle on jäänyt vain vähän. Äiti on kerännyt rohkeutensa ja sanonut muille vastaan. Ja hän on koonnut itsensä, yhä uudelleen ja uudelleen.
Lopulta hän vihelsi pelin poikki ja antoi lapsensa irroittaa otteensa. Pojan täytyy saada levätä, ja kaikkien heidän joilla on ollut niin paljon mielipiteitä on alettava kuunnella. Mitä oikein tapahtuu? Mistä kaikki johtuu? Millä tavoin ei vain koti, vaan myös koulu voisi parhaiten puhaltaa yhteen hiileen jotta sureva lapsi saisi elämänilonsa takaisin? Kun oikeat kysymykset esitetään ja niihin saadaan vastauksia, kaikki muu voi vähitellen selkiytyä ja saada tilaa.
Odotuksia jaksamiseen mukauttaen ja sopivan tuen avulla, poika alkoi hitaasti toipua – omaan tahtiinsa ja ajallaan. Hän alkoi vähitellen löytää pilkahduksia kadonneesta tahdostaan, ja uskallusta jälleen luottaa siihen että häntäkin odottaa oma ja paljon valoisampi tulevaisuus. Mutta ensin hänen täytyi saada levätä. Hänen täytyi saada tuntea itsensä arvokkaaksi juuri sellaisena kuin hän oli, silloinkin kun kaikki oli hajonnut palasiksi. Hänhän oli jo niin paljon!
On vaikea käsittää sitä kritiikkiä ja kyseenalaistamista jota koulussa käymiseen pystymättömät lapset ja nuoret kohtaavat. Yhtä haastavaa on ymmärtää kaikkia niitä vinkkejä ja neuvoja, joita heidän vanhempansa saavat toisilta aikuisilta jotka eivät koskaan itse ole olleet lähelläkään vastaavaa tilannetta.
Itse en ole koskaan tavannut ihmistä joka ei sisimmässään haluaisi onnistua! Moni asia voi toki tulla onnistumisen halun tielle tehden oman tahdon löytämisestä tuskallisen vaikeaa – mutta siellä sisimmässämme se on, aina. Se on meissä aikuisissa, ja ennen kaikkea jokaisessa lapsessa ja nuoressa. Joskus tahto piiloutuu pään yli nostetun hupun tai voimakkaan meikin alle. Rumien sanojen ja keskisormen taakse. Surulliseen katseeseen ja kyyneliin. Onnistumisen tahtoa voi olla vaikea nähdä lukitun oven takaa, huoneesta jonne piilouduttiin kun kaikki meni vikaan ja aivan liian vaikeaksi. Lapsen tai nuoren halu onnistua saattaa myös jäädä huomaamatta myöhästymisien ja luvattomien poissaolojen takia, tai hukkua siihen kovaan huutoon joka koulun käytävillä kuuluu kaikkien muiden äänten yli. Tahto onnistua voi piiloutua kepposten ja hölmöilyjen sekaan. Välitunnilla yksin seisovan sydämeen. Hiljaisuuteen. Myös häneen joka jää kotiin silloin kun koulun ohjelma poikkeaa tavallisesta. Tahto onnistua on piilossa myös hänessä, joka on harvoin paikalla. Ja aivan yhtä paljon hänessä joka ei koskaan ole siellä.
Tällä tekstillä haluan valaa toivoa sinuun joka olet kouluakäymättömyyden kanssa kamppailevan nuoren vanhempi. Et ole yksin, ja lapsellesi on toivoa myös tilanteessa joka juuri nyt tuntuu mahdottomalta ratkaista. Syyt siihen miksi lapset ja nuoret jäävät kotiin koulusta vaihtelevat, ja ne on jokaisessa yksittäisessä tapauksessa yhtä tärkeitä selvittää yhdessä ja kunnioittavasti pohtien. Poissaolo on syistä riippumatta aina avunhuuto, eikä suinkaan johdu siitä etteikö lapsi tai nuori haluaisi onnistua. Lapset ja nuoret haluavat onnistua!
FinFami Pohjanmaa ry tarjoaa keskusteluapua myös kouluakäymättömyyden ja siihen liittyvien haasteiden kanssa kamppaileville perheille. Suomenkielellä voi kääntyä omaisneuvoja Suvin puoleen. Suvin tavoittaa puhelimitse numerosta 044-0334280.
Johanna, sosionomiopiskelija