Olen haastatellut omaista ja hänen läheistänsä, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kerron tässä heidän tarinansa. En käytä tekstissä henkilöiden oikeita nimiä, vaan omainen on tässä ’Simon’ ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava läheinen on ’Jannika’.
Sairauden kulku
Jannika sai kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin 30-vuotiaana, mutta hän oli voinut psyykkisesti huonosti jo aikaisemmin elämänsä aikana, ja hänellä on työstämättömiä traumoja lapsuudestansa. Ennen diagnoosin saamista Jannika oli jo pidemmän aikaa tuntenut itsensä erittäin väsyneeksi, alakuloiseksi ja hyvin ahdistuneeksi. Hän valvoi kuitenkin myöhään iltaisin kotiaskareiden parissa. Kun hän lopuksi jäi sairaslomalle, hän yritti rauhoittua, mutta kuvailee tilannetta omin sanoin näin: ”Ajatukseni rupesivat menemään todella lujaa”. Valvottuansa edelleen myöhään Jannika ei pystynyt millään rentoutumaan. Sinä yönä hän ei nukkunut juuri lainkaan. Hänen oli myös vaikea erottaa, mikä oli todellista ja mikä ei. Lopuksi hänen järjenvastaiset ajatuksensa saivat hänet uskomaan, että hän kuolisi. Paikalle kutsuttiin ambulanssi ja Jannika vietiin sairaalaan. Hänellä oli silloin sekä maaninen jakso että psykoosi. Vähitellen tämä vaihe muuttui pitkäksi ja raskaaksi masennusjaksoksi.
Ennen toista sairausjaksoa Jannikasta tuntui, että hänen lääkityksestänsä ei ollut riittävästi apua ahdistukseen, josta hän edelleen kärsi. Hän koki myös, että lääkitys aiheutti hänelle voimakasta väsymystä. Hän kävi lääkärissä ja lääkitystä vähennettiin, mutta tästä Jannikan vointi vain paheni. Simon kertoo, että hän oli ensimmäinen, joka huomasi, että Jannikan vointi oli menossa väärään suuntaan, mutta kun hän huomautti Jannikalle tästä, huomautus johti parin erimielisyyksiin. Myös tällä kertaa Jannika tarvitsi sairaalahoitoa, mutta oleskelu sairaalassa jäi ensimmäistä kertaa lyhyemmäksi. “Tilanne ei ehtinyt mennä niin pahaksi”, Simon toteaa.
Jannikalla on ollut kolmaskin maaninen jakso. “Silloinkin tunsin, että rupesi menemään liian lujaa ja ajatukseni alkoivat mennä sekaviksi”, hän kertoo. Simon kuvailee tilannetta näin: ”Joo, aivan sama juttu [toistui], ja taas meille tuli riitaa”. Koska Jannikan tilanteeseen puututtiin hyvin nopeasti, sairaalajakso jäi kolmannella kerralla edellisiä kertoja vieläkin lyhyemmäksi.
Jannika ja Simon ovat samaa mieltä siitä, että ensimmäinen ja pisin sairausjakso oli myös kaikista raskain. Simon kertoo Jannikan sairastumisesta omasta näkökulmastansa: “Hän rupesi auttamaan kaikkia muita ihmisiä. Siitä tuli koko ajan vain järjettömämpää. Maailman kaikki ihmiset piti pelastaa”. Jokaisen sairausjakson aikana Jannika oli hyvin vauhdikas. Hän puhui tauotta, teki useita asioita samanaikaisesti, oli levoton ja käveli edestakaisin. Ensimmäisen sairausjakson aikana Jannikan oireet olivat Simonista hyvin hämmentäviä. Kun Jannikan mieliala rupesi vaihtelemaan voimakkaasti laidasta laitaan, ja hän pelokkaana juoksi pakoon jotain, mitä oli nähnyt, Simon tajusi, että jotain oli pahasti vialla. Ennen ensimmäistä sairausjaksoa pariskunta ei tiennyt juuri mitään kyseisestä sairaudesta. Simon kuvailee tilannetta näin: “Silloin oltiin kyllä ihan pihalla”.
Diagnoosin aiheuttamia tunteita ja ajatuksia
Toisen sairausjakson aikana Jannika alkoi ymmärtää, että hänellä todella on kaksisuuntainen mielialahäiriö: “Muistan, kun itkin siellä käytävällä [sairaalassa], että ei, tämä ei voi olla totta. En pysty elämään tämän sairauden kanssa”. Kaikki tuntui hänestä silloin hyvin synkältä ja toivottomalta. Nyt, kun edellisestä sairausjaksosta on jo monta vuotta, Jannika miettii vieläkin joskus, onko hänellä todella kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta hän toteaa: ”Käytänhän minä lääkkeitä päivittäin, ilman [niitä] en pärjäisi”. Nyt Jannikasta tuntuu, että hän on hyväksynyt diagnoosinsa, mutta elämänpituisen lääkityksen hyväksyminen on hänestä edelleen välillä vaikeaa.
Simon kertoo, miten hän itse reagoi Jannikan sairastumiseen ja diagnoosiin: “Ajattelin, että on tämä [kirosana] juttu. Olen ihminen, joka omasta mielestäni osaan korjata lähes mitä vain. Mutta päätä, sitä en pysty korjaamaan. Niitä asioita en ymmärrä”. Simon tunsi, ettei hänellä siinä tilanteessa ollut mitään työkaluja, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen tulisi tehdä ja ettei hän pystynyt tekemään asialle mitään. Hänestä ensimmäinen kerta oli myös niin raskas, että samanlaisen tilanteen uudelleen kokeminen tuntui ihan mahdottomalta ajatukselta. ”Ensimmäinen kerta oli niin raju. ’Jos tämä on tällaista, niin ei minun pääni tätä kestä’”, Simon kertoo ajatuksistansa. Hän oli huolestunut ja peloissaan ajatellessansa omaa, Jannikan ja heidän lastensa tulevaisuutta. Jannikan ensimmäisen sairausjakson aikana Simonkin sai sairaslomaa stressioireiden takia. Simon toteaa: “Ihan kaikki tietysti [muuttui]”. Vastuu lapsista ja kodista oli yhtäkkiä kokonaan Simonin harteilla. Hän kertoo, että asiat kuitenkin menivät hyvin, kun hän sai rutiinia eri tehtävien suorittamiseen. Hän myös siivosi koko talon. Jannika naurahtaa muistolle: ”Olisit nähnyt, kun tulin kotiin. ’Asuuko täällä edes ketään? Mihin olen tullut?’” Simon toteaa tähän, että siivoaminen oli hänen tapansa käsitellä tilannetta.
Nykytilanne ja auttavat asiat
Simon ja Jannika ovat molemmat sitä mieltä, että asiat ovat tällä hetkellä hyvin, mutta välillä he pelkäävät uutta sairausjaksoa. Erityisesti Jannika pelkää. “Se [pelko] tulee, kun minulla on liikaa stressiä”, Jannika kertoo, ja toteaa, että [stressistä] palautuminen on hänelle erittäin tärkeää. Hän palaa tähän asiaan monta kertaa haastattelun aikana, ja kertoo, ettei hän koskaan ennen diagnoosiansa antanut itsellensä aikaa levätä ja palautua. Nykyään hän käy säännöllisesti kävelyllä, kuuntelee musiikkia ja viettää aikaa luonnossa. Hän yrittää myös pitää kiinni arjen rutiineista. Ruokailu on tärkeä asia. Toinen asia, jonka tärkeyden Jannika nykyään tiedostaa, on riittävä unensaanti. Simon on samaa mieltä: “Se on asia, josta huomautan, kun rupeat valvomaan liian pitkään”.
Pitkän ajan Jannika teki lyhennettyä työviikkoa, mutta nykyään hän on taas kokopäivätyössä, joka sujuu häneltä hyvin. Jannikan pitää kuitenkin muistaa huolehtia itsestänsä ja omasta hyvinvoinnistansa. Hän ymmärtää, ettei hän voi tehdä kaikkea sataprosenttisesti, ei töissä eikä kotonakaan. Jannika tuntee nykyään itsensä paremmin, minkä Simon kokee positiivisena asiana, josta on paljon apua. Hän huomauttaa kuitenkin, että on tärkeää, että molemmat ovat varuillaan ja kiinnittävät huomiota sairauden ensioireisiin. “On hankalaa, kun alan miettiä, että onko jotain nyt meneillään? Istun siinä tarkkailijan roolissa, ja hän, joka on tarkkailun kohteena, tulee siitä tietoiseksi ja ärsyyntyy”, hän kertoo. Simon toteaa, että on vaikea tietää, mitä hänen kannattaa sanoa, kun Jannikalla rupeaa menemään liian lujaa. Jannika sanoo tähän, että juuri sitä Simonin ei saisi sanoa, eli: ”Nyt rupeaa menemään liian lujaa”. Mutta samalla hän toteaa, että hän kuitenkin pysähtyy miettimään tilannettansa, kun Simon sanoo hänelle näin.
Nykyään Simon kokee, että vaikka Jannika taas sairastuisikin, he kyllä selviävät siitäkin. “Ei se mikään maailmanloppu ole, vaikka sitä niin ensimmäisellä kerralla ajattelikin. Päänkin vaivoihin löytyy apua”, hän naurahtaa. Hänestä tuntuu, että he ovat kokeneet niin paljon yhdessä, ettei heillä kerta kaikkiaan voisi ruveta menemään niin huonosti, että he eroaisivat. “Kun selviää yhdestä [sairausjaksosta], selviää seuraavasta, ja sitäkin seuraavasta. Yksi kerrallaan”, hän sanoo. Simon kertoo, että työnteko ja se, että hänellä on monta rautaa tulessa, auttaa häntä: ”Se on minun keinoni, ja pidän siitä, kun arki on ihan tavallista. En pistä pitkäkseni miettimään, vaan mietin [enemmänkin] käytännön asioita. Otan asiat hetki kerrallaan.”
Jannika toteaa, että lapset antavat hänelle paljon voimaa. Hän yrittää parhaansa mukaan olla enemmän ”tässä ja nyt” lastensa kanssa. Jannikan mielestä perhe on nykyään ihan tavallinen perhe; sairaus ei estä perhettä tekemästä asioita yhdessä, esimerkiksi matkustamasta. ”Ei se mitään estä. Lääkkeet [vain] mukaan, kun lähdemme matkaan”, Simonkin toteaa. Hän kertoo, että sairauden alkuaika, kun Jannikalle etsittiin sopivaa lääkitystä, oli haastava: ”Mieliala vaihteli sinne sun tänne. Se oli [kirosana] aikaa”. Myös Jannika kuvailee kyseistä ajanjaksoa hyvin raskaaksi ja koettelevaksi ajaksi, mutta nyt hänellä on toimiva lääkitys. ”Lääkitys on kaiken a ja o. Ilman sitä ei pärjää. Siitä olen itse esimerkki”, hän toteaa.
Terveiset muille sairastuneille ja omaisille
Jannikan terveiset: “Älä luovuta. Hakeudu hoitoon ja luota siihen, että apua on saatavilla, koska sitä on. Mutta sopivan lääkityksen löytäminen voi viedä aikaa. Minä nojaudun kirjoihin, joita olen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lukenut. Se [tieto] on tärkeää. Opi tuntemaan omat oireesi. Tämän sairauden kanssa pystyy elämään.”
Simonin terveiset: “Älkää luovuttako liian nopeasti. Tulee sellainen tunne, että eihän tästä mitään tule, ja miten jatkan elämääni, mutta sille pitää antaa aikaa. Valoisampiakin päiviä tulee.”
Isot kiitokset ’Simonille’ ja ’Jannikalle’ haastatteluun osallistumisesta!
//FinFamin vapaaehtoinen